Kilpaileminen

Miten koira harrastaisi, jos se saisi itse valita?

Ovatko koiraharrastuslajien kilpailut yleensäkään koiria varten tai koirien edun mukaisia? Onko kisoissa käyminen ja kaikki siihen liittyvä sitä, mistä koira eniten nauttii?

Koirien hyvinvointivalmentajan opinnoissa on ollut tämän vuoden aikana valtavan mielenkiintoista uppoutua entistä syvemmälle siihen, mitä koiran kokonaisvaltainen hyvinvointi on ja miten sitä voidaan edistää. Olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni esimerkiksi kilpailullisiin koiraharrastuksiin liittyviä ajatuksia juuri koiran hyvinvoinnin näkökulmasta, ja keväällä viimeisimmän nosework-koepäivän aamuna löysin itseni yllättäen tarkastelemasta omia motiivejani hyvinkin kriittisesti: haluanko kilpailla, jos tärkein tavoitteeni on koiran hyvinvointi?

Nosework on alun perin kehitetty rescue-koirien itseluottamuksen kasvattamiseen. Nenän käyttö ja ympäristön tutkiminen on koiralle hyvin lajityypillistä ja sellaisenaan stressiä lievittävää toimintaa. Yhteistyö ihmisen kanssa ja palkkioiden ansaitseminen aktiivisesti tehtäviä ratkomalla tuottaa koiralle onnistumisen kokemuksia ja mielihyvää. Kilpailulajinakin noseworkia on markkinoitu matalan kynnyksen vaihtoehtona esimerkiksi reaktiivisille ja aroille koirille.

Käytännössä koeympäristöt ovat kuitenkin usein varsin stressaavia: parkkipaikoilla on ahdasta, eikä läheskään aina ole mahdollista järjestää kulkureittejä niin, etteivät koirat joutuisi näkemään ja kuulemaan toisiaan toistuvasti. Koska paikalla ymmärrettävästi useimmiten on juuri niitä epävarmoja, herkästi kiihtyviä ja äänteleviä koiria, on tunteiden kuumentumista vaikea välttää. Itse haistelukaan ei automaattisesti rauhoita koiran hermostoa, jos etsintäalueilla ja niiden ympäristössä kirsuun tulvii sakeanaan parinkymmenen muun jännittyneen ja innostuneen koirakon stressihormonihuuruisia tuoksuja.

Pitkät koepäivät uuvuttavat itseänikin. Matkojen lisäksi koepaikalla vietetään tuntikausia odotellen autossa, mahdollisesti kylmänkosteassa tai kesäaikaan luukku ja ikkunat auki, jolloin ympäristön hälinää ei juuri voi välttää. Itse voin tietoisesti päättää, että siedän tänään pientä epämukavuutta, tylsyyttä ja kuormitusta muutaman tunnin ajan, jotta pääsen muutamaksi minuutiksi tekemään etsintöjä koirani kanssa. Koira ei tätä valintaa saa tehdä - mutta jos saisi, olisiko kisoissa käyminen ja kaikki siihen liittyvä oikeasti sitä, mistä se eniten nauttii?

“Harrastuskoiran pitää oppia kestämään häiriöitä”, olen minäkin toistellut monen muun koiraharrastajan tavoin. Miksi pitäisi? Siksikö, että minä haluan käydä kokeissa? Ja tarkoittaako “kestäminen” sitä, että koira pystyy tekemään toivomiani tuloksia, vai sitä, että se oikeasti viihtyy tilanteessa ja palautuu ongelmitta? Kaikki stressi ei aina ole pahasta ja liikaa, mutta toistuvilla ahdistavilla ja pelottavilla kokemuksilla tiedetään olevan pitkäkestoisia fysiologisia ja mielialaa heikentäviä vaikutuksia.

Stressin merkkien tunnistaminen ja kuormituksen säätely koiran yksilöllisten tarpeiden mukaan voi olla haastavaa. Tuittukin pursuilee koepaikoilla intoa ja haluaisi tervehtiä kaikkia, enkä aluksi tullut ajatelleeksi, että osa sen riehumisesta voi liittyä stressin purkuun jännittävien asioiden keskellä. Koiran kanssa harrastaminen ja varsinkin kilpailuissa menestyminen tuo parhaimmillaan niin mahtavia onnistumisen elämyksiä, että inhimillisestä näkökulmasta on helppo hiukan värittää kisakaverin tunnetiloja omilla lempiväreillämme.

Miten siis voimme tietää, tekevätkö koiramme todella töitä “rakkaudesta lajiin” vai enemmänkin rakkaudesta meihin, adrenaliiniin ja lihapulliin? Ovatko koiraharrastuslajien kilpailut yleensäkään koiria varten tai koirien edun mukaisia? Nämä kysymykset ovat sellaisia, joiden äärelle olen palannut yhä uudelleen pitkäksi venähtäneen kisataukomme aikana. Miettimään, mikä on tärkeintä minulle, mikä koiralle, ja miten yhteiset harrastuksemme palvelevat parhaiten kummankin hyvinvointia.

Aihetunnisteet: : harrastuslajit, hyvinvointi, mielentila, stressi