Onko koiran riehuminen aina iloisuuden merkki?

Miksi koira hepuloi?

Koira hyppii villisti vieraita päin, tunkee syliin “suukottelemaan” kynsienleikkuun jälkeen tai vetää hepulit uuden koirakaverin seurassa. Ihmisen silmään näyttää siltä, että koira on vain täynnä riemua ja rakkautta. Riehakkaan käytöksen taustalla voi kuitenkin olla hyvinkin ristiriitaisia tunteita: jännitystä, stressiä, helpotusta. Aivan kuten me ihmisetkin saatamme sosiaalisissa tilanteissa kanavoida epävarmaa oloamme höpöttelemällä, touhuamalla tai vitsailemalla tavallista enemmän.

“Se on niin ihanan innokas!”

Tuittu oli jo pentuna “tyypillinen kelpie”, joka suhtautui ihmisiin innokkaan ystävällisesti. Kaikki ihastelivat reipasta pentua, ja me annoimme tuntemattomienkin ihmisten tervehtiä sitä, koska “sehän rakastaa kaikkia”. Eläinklinikallekin se kiskoo edelleen joka kerta nelivetona, touhottaa henkilökunnan jaloissa ja pesee vastapalvelukseksi eläinlääkärin korvat. Toistuvasti saamme kuulla lausahduksia: “Kylläpä se on iloinen!” ja ”Ei sitä ainakaan jännitä!”

Alkuun näin itsekin pelkästään vilkkaan ja sosiaalisen koiran. Sitäkin Tuittu toki on, mutta kesti turhan kauan, ennen kuin aloin tajuta, että riehaantuminen on myös sille ominainen selviytymiskeino jännittävissä tilanteissa. Ylitsepursuava sekoilu ja pusuhyökkäykset eläinlääkäriä kohtaan kertoivatkin todennäköisemmin tutkimuksen päättymiseen liittyvästä suuresta huojennuksesta kuin silkasta riemusta.

Erityisesti on jäänyt mieleen eräs iltamyöhällä tehty päivystysreissu monta päivää vaikeasta ripulista kärsineen, ruokahaluttoman ja nuutuneen Tuitun kanssa. Korona-ajan käytäntöjen mukaisesti koira luovutettiin aulasta suoraan hoitajan matkaan verinäytteen ottoa varten, ja vasta sen jälkeen pääsin vastaanottohuoneeseen mukaan. Potilaan nähdessään eläinlääkäri ihmetteli, miksi olimme kiiruhtaneet sunnuntaipäivystykseen - koirahan näytti olevan täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, kun se niin pontevasti hyppi ja riekkui. Sairastamisen, pitkän ajomatkan, odottelun, tuntemattomien ihmisten ja ennakoimattomien toimenpiteiden kerryttämä kuormitus purkautui tyypillisellä riehakkaalla tavalla, kun Tuittu sai taas oman ihmisen turvakseen. Käynnin jälkeen luimme eläinlääkärin kirjauksista, että Tuittu oli “klinikalla älyttömän pirteä”. Onneksi tunsimme itse oman koiramme ja ymmärsimme pyytää Tuitulle nesteytystä, joka kohensi sen vointia selvästi.

Aitoa iloa, epävarmuutta vai odotusten täyttämistä?

Ihmisten kohtaamiseen voi koiralla liittyä ristiriitaisia tunteita. Koska ihmiset usein rohkaisevat ja houkuttelevat koiria ottamaan kontaktia, on koiralle saattanut muodostua oletus, että ihmisistä kuuluu aina innostua ja mennä tervehtimään, vaikka jännittäisi. Koiraa ehkä kiinnostaisi vain esimerkiksi haistella ihmistä tai olla lähellä ilman rapsuttelua, mutta sitä hämmentää se, että ihminen haluaa kumartua päälle ja koskea. Pelokaskaan koira ei välttämättä osaa itse ottaa etäisyyttä, vaan saattaa lähestyä ihmisiä liehakoiden ja ikään kuin ylikorostaen ystävällisiä aikeitaan, mikä ymmärretään vaarallisen helposti väärin.

Koiran elekieli voi olla yllättävän vaikeasti tulkittavaa ja tarkoittaa joskus aivan päinvastaista kuin miltä ensi silmäyksellä näyttää. Ero rennon iloisen elehdinnän ja ylitsevuotavan tunnepurkauksen välillä on usein pieni ja yksilöllisten piirteiden sävyttämä. Siksi on tärkeää tarkkailla tilanteita avoimin mielin ja huomioida taustatekijät ennen kuin tekee oletuksia toisen olennon kokemusmaailmasta. Vaikka siis koiran hepuloinnissa ei vaikuttaisi olevan järjen häivääkään, se voi olla meille tärkeä viesti ja koiralle tarkoituksenmukainen säätelykeino.

Aihetunnisteet: : arki, hyvinvointi, mielentila, stressi, elekieli